Tiikerikakara ja minä kävimme tänään Vauvan vanhempien luona vappukahveilla. Taas pistettiin poika kummitädin syliin. Siinä sitten tiikerikakaran kanssa hymyiltiin ja kehuttiin poikaa.

Minä halusin vain itkeä.

Tiikerikakara laittoin suuren kätensä olkapäälleni ja puristi minut itseään vasten. Ellei hän olisi tehnyt niin, en olisi jaksanut. En olisi jaksanut pitää sylissä tuota kaunista lasta. En olisi jaksanut hymyillä vanhemmille.

Toki rakastan tätä tuoretta kummipoikaani, ja olen vanhempien puolesta todella onnellinen. Mutta kun vaan sattuu niin kovasti. Olen heille ihan järjettömän kateellinen!! Haluaisin ravistella heitä, huutaa, että älkää hehkuttako, kaikkien elämä ei ole noin helppoa!! Olenko vain itsekäs?

Kaipaan lasta, kaipaan pientä nyyttiä. Minun ja tiikerikakaran pienokaista. Miksi näin piti käydä? Selviänkö tästä koskaan?

Lainaan loppuun The Sunia. Tämä pätkä on kylläkin rakkauslaulusta, mutta käyhän se tähänkin. Ainakin se kuvaa tunteitani täydellisesti...

" I'm sneaking aroun my empty room
Trying to find a piece of you
Calling your name but you're not here
Why did you slip away ? "